Yleisradio ja tv-maksu

Laki Yleisradio Oy:stä määrää Yleisradion tehtäväksi tuoda täyden palvelun televisio- ja radio-ohjelmisto siihen liittyvine oheis- ja lisäpalveluineen jokaisen saataville yhtäläisin ehdoin ja kutsuu tätä julkiseksi palveluksi.

TV-maksun pakollisuutta, mikä tarkoittaa sitä, että maksu täytyy suorittaa vaikka ei koskaan katsoisikaan Yleisradion lähettämiä ohjelmia, perustellaan em. julkisen palvelun tehtävällä. Laki on kuitenkin vain juuri sellainen kuin millaiseksi eduskunta sen säätää, ja sitä niin kuin kaikkia muitakin lakeja voidaan aina niin haluttaessa muuttaa.

Vuoden 2007 lopussa vakinaisen henkilöstön määrä Yleisradiossa oli 3278. Määräaikaisia oli 477. Koko henkilöstön määrä oli täten 3755. Lähes neljä tuhatta työntekijää tuntuu erittäin suurelta määrältä yhtiössä, jonka tehtävä on täyttää ohjelma-aika neljälle tv-kanavalle, joiden ohjelmistosta valtaosa on ostettua materiaalia, ja viidelle radiokanavalle. Ruotsinkielisen FST:n vakinaista henkilöstöä oli 496, joka on 15 prosenttia kaikista vakinaisista.

FST:n osuutta Yleisradion budjetista ei enää kerrota vuosikertomuksessa. Muutama vuosi sitten se oli 16 prosenttia, mutta nyt kun FST:llä on oma kanavansa, on luultavaa, että se on aikaisempaa suurempi. Osuutta ei ilmeisestikään haluta kertoa suomenkielisille tv-maksun maksajille, jotka saattaisivat vetää herneen nenäänsä siitä, että joutuvat rahoittamaan ruotsinkielisen kanavan toimintaa. Jos pelkästään ruotsinkieliset maksaisivat FST:n toiminnan, sitä pitäisi supistaa kolmannekseen (-67 %), tai vaihtoehtoisesti nykyisen tarjonnan säilyttämiseksi ruotsinkielisten tv-maksu pitäisi korottaa kolminkertaiseksi.

Ylen rahoitusta on usein esitetty tehtäväksi suoraan valtion budjetista, mutta esteeksi on aina noussut Yleisradion tuleminen riippuvaiseksi poliittisista puolueista ja kulloisestakin hallituksesta. Tämä tuntuu kuitenkin oudolta ja tarkoitushakuiselta väitteeltä, koska Yleisradion hallinto on jo niin politisoitunut kuin vain voi. Yleisradion hallintoneuvostoon kuuluu 21 kansanedustajaa ja vain kaksi henkilöstön edustajaa, joiden mukanaololla on vain muodollinen merkitys.

Julkisen palvelun tehtävä ei oikein enää kuitenkaan sovi nykyaikaan, jolloin on mahdollista nähdä useita maksuttomia mainosrahoitteisia ja kymmeniä maksullisia kanavia. Tilanne oli ehkä toinen vielä 80-luvulla, jolloin oli vain kaksi Ylen kanavaa, joilla oli noin 20 prosenttia MTV:n mainosrahoitteisia ohjelmia.

Ylen pitäisi yksinkertaisesti salata ohjelmansa ja myydä sitten julkisen palvelun -kanavakorttia sitä haluaville periaatteella, maksakoon se, joka niitä haluaa katsoa. Ylen pitäisi myös karsia rajusti budjettiaan ja organisaatiotaan mm. lopettamalla kaupallisten tv-sarjojen esittämisen ja lakkauttamalla maakuntaradiot, joiden toiminnalle surkeine suomi-iskelmineen ja typerine ohjelmineen ei ole järkeviä perusteita. Kun Ylen budjetti pienenisi merkittävästi, se voitaisiin vaihtoehtoisesti rahoittaa helposti vaikka valtion budjetista.